haluisin vain olla pieni ja luvallisesti sairas

Olin terkkarilla. Mua ei edes loppujen lopuksi pelottanut mennä sinne. Toivoin että se olis todennu että mulla on syömishäiriö, se olis ollu tietyllä lailla helpotus. Lupa olla sairas. Mutta ei. Se sanoi ettei tämä ole syömishäiriö, VIELÄ. Koska sitten? Miks pitää olla niin alipainonen ja kaikkee että otetaan tosissaan?? Mua olis helpottanut jos se olis antanu ongelmalle nimen ja mulle luvan että ei tarvi parantua hetkessä, ei tarvi sairastua lisää. Mutta nyt musta tuntuu, että mun pitää ensi saavuttaa alipaino ja huono iho ja hiukset ja muuta konkreettisesti näkyvää, että voin saada apua. Musta ittestä tuntuu että oon sairas, mutta tuntuu pahalta että en sitten kuulemma ookkaan. 

Se anto kuitenki mulle vihkosen jossa kerrotaan syömishäiriöistä. Mun "kotiläksy" on alleviivata siitä.lauseita jotka kuulostaa tutuilta, kuin mun sanomilta. Seuraavalla kerralla sitten käydään niitä läpi. Ja mut laitetaan eteenpäin asian kans, en vain tiedä minne. Sen näkee sitten.. 

~ oma maailma, omat säännöt ~

Yritin tänään olla niin normaali kuin pystyin kun arki ja koulu taas alkoi. Aamulla tosin tein tahallani itselleni kiireen, äiti huikkas lähtiessään, että yritä ehtiä syödä jotai, mutta enpä syönyt. Koulus mua välillä pyörrytti ihan oikeesti. Yritin sanoa pariin otteeseen Tinjalle että mua pyörryttää ja on paska olla, mutta ei se tajunnu että olin oikeesti tosissani. Ruokailuun mennes laskin että olin ollut 15 tuntia syömättä. Ruokalassa hoin itselleni että syö vaan vähän koska pian on köksää. Mutta oli mun lempiruokaa! Söin kaksi pientä perunaa ja kolme kalapalaa ja nautin joka suupalasta. Pasta salaatin jätin syömättä, koska suolakurkku. Join vettä ja oli ihan hyvä fiilis. Lupasin syödä huomenna vähemmän. Köksän tunnilla sitten syötiin kanaa ja riisiä ja kiisseliä. Mun ryhmällä meinas mennä hermo ku en osannu päättää teenkö pirtelöä vai kiisseliä, ku mietiin vain että kumpi on terveellisempää ja vähä rasvaisempaa. 

Kotona kohtaus, söin kolme muffinssia ja hetken päästä tuli kamala olo. En kuitenkaan oksentanu, en oo vielä kertaakaa pystyny siihen, en oo tarpeeksi vahva. En uskalla. Mutta olo helpottui kun juoksin seitsemän kilsan lenkin vaikka aluksi tuntu tosi kylmältä lähtee. Mutta kyllä kannatti, lenkistä tulee aina hyvä olo! 

Illalla mun oli pakko syödä, mutta onneksi ei tarvinnu ottaa lihapiirakkaa mitä sisarukset söi vaan kukaan ei valittanut kun söin vain pari pientä palaa itsetehtyä pinaattilättyä ja omenan. Kunnes äiti ihan onnes antaa meille mummun tuomaa appelsiini piirakkaa. Annoin puolet omasta palasta siskolle. 

Nyt kun ajattelen niin ei päätös mahdollisimman normaalista syömisestä eikä ainakaa  ajattelusta oikein toteutunut.. Ajattelin koko ajan olenko syönyt liikaa ja lenkillä tuijotin kalorien kulumista syke mittarista liian pakkomielteisesti. 

Huomenna on terkkarin aika heti aamulla, mua jännittää. En usko että joudun onneksi puntarille, mun paino ei nimittäin ole hälyttävä, vaan ongelma on siinä kuinka ajattelen koko ajan ruokaa ja syömistä ja haluisin olla pieni ja hento, reisivako on suurin unelmani. 

~ oon huutanut keuhkot pihalle, on tuntunut ettei pysty hengittää~

Vuosi takaperin olin lopettamassa psykologilla ja terkkarilla ramppausta. Terveystarkastuksessa ensin huomattiin ennen joulua, että paino oli mennyt alipainon puolelle. Menin vielä sanomaan, että syöminen ahdistaa. Terkkari laittoi mut käymään paino ja hemoglobiini kontrolleissa ja parin viikon välein psykologilla. Ensin se oli helpotus,ajattelin että tää kaikki paska loppuisi jo ennenkuin ehti edes kunnolla alkaa. Mutta psykologi oli täys paska. Se ei tajunnu edes mikä mun todellinen ongelma on. Tunnit sen vastaanotolla mateli. Mä nypräsin koululaukun hihnaa ja tuijotin maahan. Psykologi jutteli kaikkea turhaa, säästä ja hiihtolomasta. Sekin huomas ettei juttu kulkenu. Oli pitkiä hiljaisia hetkiä. Käynnit loppu keväällä. Sain niistä vain mielettömän halun pärjätä yksin. Terkkari hiljeni kun paino nousi tarpeeksi. Sain rauhan. Mutta mieli ei ollut rauhassa. Kesä oli kamala, elämällä ei ollut sisältöä. Mutta jaksoin kuitenkin ok. Syksyllä kaikki alkoi uudestaan. Oli tosi paha olla. Olin niin lihava, iso ja laiska. Mutta tutustuin Siljaan ja kaikki hymyili. Silja sai mut terveeksi. Ainakin hetkeksi. Kaikki alkoi uudestaan pikkuhiljaa joulun jälkeen. Terveellinen kesäks kuntoo projekti sai koko ajan sairaita piirteitä, vaikka sen piti olla kokonaan tervettä touhua.
Ja nyt olen taas menossa terkkarille. Kieltäydyin menemästä psykologille, koska tiedän että se ei auta. Terkkarin antamaan aikaan ei ole enää pitkä. Mua pelottaa mennä sinne. Haluaisin parantua, mutta toisaalta olen varma, etten koskaan pääse tästä eroon. Mielestäni ajatus että syömishäiriö olisi elämäntapa on jotenkin niin kiehtova ja lohdullinen, kuin lupa olla pieni ja apua vailla.

~ jos mä oisin ihan pieni ~

Jälleen kerran mulla on tosi huono fiilis itseni kanssa. 

On lauantai ilta ja makaan sängyllä.

Kuulen kuinka jauheliha ritisee pannulla,  kun äiti tekee pizzaa. 

Melkein tunnen jo kuinka rasva imeytyy minuun.

Mahassa suklaa painaa kuin synti. 

Ahdistava olo. 

Päivä alkoi hyvin, vain yksi viipale leipää. 

Mutta sitten sorruin syömään suklaata. 

Koko päivän saldo on leipä + banaani + suklaata
Mutta suklaata on paljonpaljonpaljon LIIKAA
Olen taas niin yksinäinen,  että tekisi mieli vai itkeä.
En ole kevyt vaan raskas.
Vain poskia pitkin valuvat kyyneleet ovat kevyitä.
Minulla on kevyeksi vielä pitkä matka.
Ja kivinen.
Vaikea.
Välillä tuntuu että selviän ja parannun.
Mutta halu olla laiha vie voiton.
Tämä on elämäntapa.
En pääse ikinä eroon näistä ajatuksista.
En ainakaan yksin.
Ja nyt olen yksin taas.
Tuntuu ettei kukaan enää välitä.
Miksi muuten vietän taas koko viikonlopun yksin?
Kaipaan läheisyyttä ja piristystä.
Mutta whatsapp on hiljaa.
Äiti ei ymmärrä.
Silja on poikaystävänsä kanssa.
Enkä halu häiritä.
Eikä Siljaa kiinnosta.
Muut eivät tajua näitä ajatuksia.
Eikä muut ole niin läheisiä.
Onko enää Siljakaan?
Hän ei halua viettää aikaa.
Aina jotain muuta.
Eikä viesteissä ole enää hymiötä.

~joka päivä lisää, sairastun sinuun~

Hei kaikki pienet, jotka elätte kevyesti, silti vain kerran. Tämä on ensimmäinen blogini, ja haluan jakaa kanssanne matkan itsensä hyväksymiseen, kera puntari ja säännöt, kiellot ja kalorit. 

Olen 16-vuotias tyttö,  kirjoitan tätä blogia nimellä Ilona, koska en ole aikeissa paljastaa oikeaa henkilöllisyyttäni, koska kerron blogiin ihan kaiken mitä sisälläni ajattelen, eikä ne ajatukset kuulu läheisille.  

Olen ollut syömishäiriöinen kahden vuoden ajan. En ole anorektikko, olen vain syömishäiriöinen. Musta tuntuu, että tää on mulle jo elämäntapa ja päätös ruveta bloggaaman oli nyt helppo, kun olen hyväksynyt, että laihduttaminen kuuluu mun elämään nyt ja aina. Miksi luopuisin sisältöä tuovasta ja tärkeästä asiasta elämässäni? Terveellinen niukka ruoka ja kovat treenit tekevät elämästä juuri sellaista kun mielestäni elämä pitääkin olla. 

Täällä eletään vain kerran, Kevyesti Kerran!