~ oon huutanut keuhkot pihalle, on tuntunut ettei pysty hengittää~

Vuosi takaperin olin lopettamassa psykologilla ja terkkarilla ramppausta. Terveystarkastuksessa ensin huomattiin ennen joulua, että paino oli mennyt alipainon puolelle. Menin vielä sanomaan, että syöminen ahdistaa. Terkkari laittoi mut käymään paino ja hemoglobiini kontrolleissa ja parin viikon välein psykologilla. Ensin se oli helpotus,ajattelin että tää kaikki paska loppuisi jo ennenkuin ehti edes kunnolla alkaa. Mutta psykologi oli täys paska. Se ei tajunnu edes mikä mun todellinen ongelma on. Tunnit sen vastaanotolla mateli. Mä nypräsin koululaukun hihnaa ja tuijotin maahan. Psykologi jutteli kaikkea turhaa, säästä ja hiihtolomasta. Sekin huomas ettei juttu kulkenu. Oli pitkiä hiljaisia hetkiä. Käynnit loppu keväällä. Sain niistä vain mielettömän halun pärjätä yksin. Terkkari hiljeni kun paino nousi tarpeeksi. Sain rauhan. Mutta mieli ei ollut rauhassa. Kesä oli kamala, elämällä ei ollut sisältöä. Mutta jaksoin kuitenkin ok. Syksyllä kaikki alkoi uudestaan. Oli tosi paha olla. Olin niin lihava, iso ja laiska. Mutta tutustuin Siljaan ja kaikki hymyili. Silja sai mut terveeksi. Ainakin hetkeksi. Kaikki alkoi uudestaan pikkuhiljaa joulun jälkeen. Terveellinen kesäks kuntoo projekti sai koko ajan sairaita piirteitä, vaikka sen piti olla kokonaan tervettä touhua.
Ja nyt olen taas menossa terkkarille. Kieltäydyin menemästä psykologille, koska tiedän että se ei auta. Terkkarin antamaan aikaan ei ole enää pitkä. Mua pelottaa mennä sinne. Haluaisin parantua, mutta toisaalta olen varma, etten koskaan pääse tästä eroon. Mielestäni ajatus että syömishäiriö olisi elämäntapa on jotenkin niin kiehtova ja lohdullinen, kuin lupa olla pieni ja apua vailla.